Faith No More Kaisaniemessä, Hesarin toimittaja osoitti tietämättömyytensä
En ollut keikalla paikalla, mutta Helsingin Sanomien toimittaja Jussi Ahlroth ilmeisesti oli. Kuten Roklintu vihjaa, Ahlrotilta on jäänyt kyllä jotain huomaamatta, sillä hän aloittaa juttunsa näin:
Kaksitoista vuotta sitten hajonnut yhtye. Olennaiset levyt tehty vuosina 1989 ja 1992. Kukaan jäsenistä ei rehellisesti sanoen mitään maata järisyttävää ole sen jälkeen tehnyt.
Faith No Moresta voi olla mitä mieltä tahansa, mutta Mike Patton on kyllä rehellisesti sanoen tehnyt lähes KAIKEN keskeisen tuotantonsa vasta Faith No Moren jälkeen (lukuunottamatta suurinta osaa Mr. Bunglen tuotannosta tietenkin). Roklinnussa todetaankin: “Ehkä Mr. Bunglen viimeisin, Fantomas, Tomahawk ja Peeping Tom ovat menneet kriitikolta ohi.” Ohi ovat menneet myös kiinnostavat ja taiteellisesti arvokkaat kollaboraatiot, kuten Mike Patton & Mondo Cane, General Patton vs. The X-Ecutioners, Kaada/Patton sekä Dillinger Escape Plan -vierailu, puhumattakaan lukuisista tuottajan hommista, leffamusiikeista ja lyhyemmistä featuroinneista. Suosittelisin toimittajalle pikaista googlailua juttujen kirjoittamisen yhteydessä jatkossa.
kesäkuu 27, 2009 at 1:04 ap
Naureskelin itsekin tuolle. En ihmettele vaikka olisi vieressä istuva kaveri kirjoittanut nettihesariin kissan kokoisin kirjaimin viimekesänä tuosta Mondo Canesta. Pieni googlailu voisi olla ehkä tosiaan paikallaan.
heinäkuu 2, 2009 at 10:33 ap
Minulle on ilmiselvää että tuossa verrataan FNM:n vaikutusta musiikkikentään “maan järistyksenä”, eikä sitä onko jäseniltä tullut hyvää musiikkia FNM:n jälkeen. FNM on kuitenkin vastuussa aikamoisesta määrästä bändejä, joiden ulosanti on monipuolistunut moninkertaisesti nimenomaan FNM:n ansiosta.
Tiedän faktana että Ahlroth on tutustunut ainakin Tomahawkiin ja Fantomasiin, oletan ettei muukaan Patton materiaali ole tuntematonta.
Suosittelisin kirjoittajalle ja kommentoijalle pikaista tutustumista 80-luvun lopun ja 90-luvun alun raskaan musiikin kenttään, jotta keikka-arviossa esitetyt itsestäänselvyyden avautuvat ilman suurempaa hampaiden kiristelyä.
heinäkuu 2, 2009 at 11:18 ap
Tottakai: kaupalliseen menestykseen ja kaupallisesti menestyvien kopioitsijoiden määrään artikkelin kirjoittajan täytyy viitata. Kysehän tässä nyt lienee ennen kaikkea siitä, että Ahlroth ja minä katsomme sen järisyttävyyden vähän eri näkökulmista. Piikittelyni tarkoituksena olikin osoittaa, että on mielestäni kummallista miten ammattimainen musiikkitoimittaja määrittelee järisyttävyyden näin erikoisella tavalla. Luulin pointtini olevan itsestään selvä. Täytynee pyrkiä ensi kerralla parempaan tarkkuuteen ilmaisuissani.
Ehkä Jari Tervokin lienee sitten niitä järisyttävimpiä asioita, joita suomalaisen kirjallisuuden kentällä on viime vuosina nähty.
heinäkuu 2, 2009 at 11:54 ap
Vai että “kaupallinen menestys ja kopioitsijat” on niitä mittareita.
Ilmaisussa ei ole mitään vikaa, sun pointti on että “mä diggaan kyl enemmän noist muist”, eli alleviivaavan elitistinen. Vai tarkoitatko ehkä että koska pidät enemmän Pattonin kokeiluista ja projekteista, jotka eivät ole kaupallisia menestyksiä, ne ovat järisyttäneet enemmän… mitä? Sinua?
FNM saavutti sekä kaupallista menestystä että murroksen raskaan musiikin kentässä, jonka sinä sivuutat täysin. Aika harva bändi on kyennyt vastaavaan, yleensä, ikinä.
Koska jos kokonaisen/-ten genrejen rajojen rikkominen ja uudelleen määrittäminen ei ole järisyttävää, niin en tiedä mikä on.
Mun näkökulmasta ammattimainen musiikkitoimittaja määritti asian niin kuin se on, tosin minä seurasin ennen, silloin ja jälkeenpäin musiikkia kun em. murros tapahtui. Kuten sanoin, jos ei aikakautta tunne, ei luultavasti ymmärrä mistä puhutaan.
Kerrotko vielä mikä tämä sun kulma on?
heinäkuu 2, 2009 at 12:26 ip
Kulmani on se, että monet näistä muista kokeiluista ovat kyllä rikkoneet rajoja enemmän. FNM:han on suorastaan konservatiivista jos vertaa vaikka Mr Bungleen (joka kylläkin teki valtaosan tuotannostaan ennen FNM:n lopettamista), Peeping Tomiin ja Fantômasiin.
On melkoista liioittelua väittää, ettei Patton ole tehnyt MITÄÄN järisyttävää FNM:n jälkeen, vaikka olisikin eri projektien taiteellisesta laadusta eri mieltä. Ihmettelen jos joku on sitä mieltä, että FNM on kekseliäintä ja rajojarikkovinta mitä Patton on tehnyt.
Sitä, miten paljon ja millaiseen musiikkiin eri projektit ovat vaikuttaneet, on tietysti vähän hankalampi arvioida. Lienee selvää että nämä muut projektit eivät ole samanlaista vaikutusta tehneet valtavirtamusiikkiin. Hesarin tarkoituksenakaan ei tietysti ole olla mikään underground-musiikin medium, mutta “ei mitään järisyttävää” on ilmaisuna sellainen, että se tuntuu tässä yhteydessä kerrassaan undergroundin halventamiselta.
Ehkä Ahlrothin tarkoituksena olikin provosoida meitä “elitistisiä” kuuntelijoita. Jos oli, niin minun ja monien muiden eriävät mielipiteet (tai siis niiden olemassaolo) on parasta vaan hyväksyä. Sitä saa mitä tilaa.
“Mä diggaan enemmän noista muista” ei ole elitistinen asenne. Se on subjektiivinen mielipide. Elitististä siitä voi tehdä vain syyt joihin lausuma perustuu. Mikäli on elitististä arvottaa projekteja niiden taiteellisen arvon ja kekseliäisyyden mukaan, olen taatusti elitisti tässä asiassa.
heinäkuu 2, 2009 at 12:58 ip
Viimeinen kommenttini aiheeseen, koska näyttää siltä että “kirjoitan kuuroille silmille”.
Rajojen kokeileminen, ylittäminen ja rikkominen on eri asia kuin niiden määrittäminen uudelleen. Pattonin koko ura perustuu musiikilla ja teemoilla leikkimiseen ja niiden sotkemiseen (tosin 80-luvun puolestavälistä löytyy projekteja kuten Electro Hippies jne. jotka ovat olleet samoilla linjoilla kuin osa Pattonin projekteista, jotka eivät siis ole mitenkään niin ainutkertaisia kuin tunnut sanovan).
Se että FNM näyttää nykyään konservatiiviselta, kertoo siitä mitä yhtye sai aikaan. Se mikä oli vaihtoehtoista The Real Thingin ja Angel Dustin aikaan on nykyään valtavirtaa.
heinäkuu 2, 2009 at 1:20 ip
Se, etten ole kanssasi samaa mieltä ei tarkoita ettenkö ymmärrä mitä yrität sanoa.
Rajoja ei määritetä uudelleen, vaan ne määrittyvät myöhemmin sen perusteella, miten niitä on kokeiltu ylitetty ja rikottu.
Mielestäni tein selväksi, etten pidä FNM:ää konservatiivisena heidän aikalaismusiikkiin verrattuna, vaan esim. Fantômasiin verrattuna (kirjoitanko siis itse “kuuroille silmille”). Fantômas rikkoi niin genrerajoja kuin tyypillisten biisi- ja levyrakenteiden konventioita tavalla josta FNM:ssä ei ollut tietoakaan.
Eikä tarkoituksenani edes ole vähätellä Faith No Morea tai sen vaikutusta. Tarkoituksenani on sanoa, että Ahlroth syystä tai toisesta jättää nämä kekseliäämmät projektit huomioimatta ja tekee sen itsetarkoituksellisen provosoivalla tavalla.
heinäkuu 10, 2009 at 9:59 ap
Jätin ne huomioimatta siitä syystä, että ne eivät ole yhtä merkittäviä kun Faith No More.
heinäkuu 15, 2009 at 12:28 ip
Ehkäpä jutussa olisi sitten pitänyt sanoa, etteivät tyypit ole tehneet mitään YHTÄ maata järisyttävää, eikä väittää ettei FNM:n jälkeen ole tapahtunut mitään kiinnostavaa.