Olihan Provinssissa tosiaan niitä bändejäkin…

…ja hyviä bändejä olikin! Kuten viimeksi tuli mainittua, sääennusteet lupasivat melko paskaa, mutta jälleen kerran Provinssi juhlittiin hyvissä lämpimissä keleissä. Sain jopa pääni poltettua (iho hilseilee jo, nam).

Kuvia ei tällä kertaa tule, kun ei ollut kuvauslupaa enkä vaan viitsinyt lässynlässynlää.

Perjantaina ei ollut paljon kiinnostavaa. Tarkoituksenani oli mennä jo alkuillasta Saarilavalle kuuntelemaan pätkä Nicolea ja vaikka alueelle tulikin jonoteltua ihan ensimmäisten joukossa, muistelisin että lähinnä Saarilavan kaljateltta oli se mikä houkutteli ja sieltäkin tuli lähdettyä pian Nicolen aloitettua keikkansa.

En edes muista mitä tässä välissä tapahtui, mutta muistan kyllä varsin tarkasti missä olimme 22:30. Silloin oltiin päälavan edessä odottamassa Placebon keikkaa. Olen tähän brittitrioon tutustunut enemmän vasta vuoden 2006 jälkeen, sillä se on avovaimolleni niitä tärkeimpiä yhtyeitä. Niinpä olikin tärkeää että keikalle hankittiin hyvät paikat, mitkä löytyivät sopivasti eturivin ja miksauskopin väliin asennetun yleisön painetta katkaisevan aidan takaa. Siitä näki hienosti sekä lavalle, että isolle videoskriinille lavan oikealla puolella.

Keikkaa on moitittu paljon esimerkiksi vähäeleisyydestä, mutta mitä ihmettä ne moittijat Placebolta sitten odottivat? Kyseessä on yksi maailman cooleimmista bändeistä, ei heille tule tanssityttöjä lavalle tissit paljaina, eivätkä he riehu lavalla lihaksikkaat yläkropat rasvattuina.

Uusi rumpali, 22-vuotias Steve Forrest selvisi keikasta paremmin kuin kunnialla, vaikka Battle for the Sun -levyn kompit eivät mitään ihmeellisyyksiä etukäteen luvanneetkaan. Stefanilla oli komea parransänki ja Brian, no… Brian oli Brian. En tiedä oliko hän tarkoituksella vähän karsinut söpöyttä imagostaan kasvattamalla pidemmät hiukset, pitämällä niitä ponnarilla ja kasvattamalla kiusallisen mittaiset pulisongit (joko liian pitkät tai liian lyhyet, vaikea sanoa). Ensimmäistä kertaa bändin historiassa Brian näytti Placebon vanhimmalta jäseneltä, mitä hän Hewittin erottua tietysti onkin. Stefan vaan on tavannut näyttää vähintään yhtä vanhalta.

Noin kolme ja puoli metriä pitkän Stefan komeita tanssiliikkeitä on tullut liikutuksen kyyneleet silmissä katsottua ja yhtyeen dvd-julkaisuilta eivätkä ne pettäneet nytkään. Itse asiassa niistä tuli puolet lyhyemmän Kashmirin laulajan muuvit etäisesti mieleen. Komiaa.

Setlistissä ei ollut mitään ihmeellistä. Tärkeimmät hitit soitettiin ja uudelta levyltä riittävä määrä kappaleita. Tulin tsekanneeksi heidän aikaisemman, saman kiertueen keikan biisilistaa ja huomasin että melkein kaikki siihen kuuluneet uudet biisit kuuluivat siihen joukkoon jonka kuunnellessa toisinaan skippaan. Onnekseni listaan oli lisätty oma suosikkini, The Never-ending Why, mikä nostatti tunnelmaa ihmeesti.

Ja jos keikkaa onkin moitittu, niin yleisö ei jättänyt arvuuttelun varaa sille, kannattaisiko bändin tulla vetämään encore vai ei. Encoreja tuli se perinteinen määrä eikä biisivalinnoissa nähty yllätyksiä. Song to Say Goodbye päätti varsinaisen keikan, sitten Infra-Red ja The Bitter End ja uudestaan pois lavalta, sekä loppuun vielä Taste in Men.

Keikan jälkeen oli kyllä euforinen olo. Taisimme mennä teltalla käymään. Tai jotain. Parempi puolisko meni lopulta nukkumaan, minä ajattelin tsekata vielä Joensuu 1685:n, mutta onnistuin tuhrimaan Saarilavan anniskelussa niin pitkään, että missasin koko keikan. Tämä jäi harmittamaan aika rankasti.

Lauantai aloitettiin jo kahdelta Don Johnson Big Bandin keikalla, mutta kun ei fiilistä ollut, niin ei sitä yliaktiivista riehumista jaksanut pitkään katsella. Ajatuksena oli herätellä kroppa pienellä DJBB-jumpalla, mutta päädyimme lähinnä makailemaan nurmikolla.

Lauantaipäivän auringonpaisteessa oli mukava silmäillä muutakin aluetta niin pitkään, että Rubik lopulta korkkasi X-Stagen meidän osaltamme. Jostain syystä edes Rubik ei jaksanut kiinnostaa kovin pitkään, joten siirryimme vaivihkaa anniskelun puolelle, josta kirmattiin takaisin siksi aikaa, kun bändi veti City and the Streetsin.

Seuraavat hetket ovatkin sitten enemmän tai vähemmän kadoksissa, mutta Emiliana Torrinia tuli katsottua peräti puoli minuuttia keikan lopusta. Kyllähän se siinä taustalla soi tuoppeja kumotessa, mutta valitettavasti taisi olla jokin liian mielenkiintoinen keskustelu menossa koko keikan ajan… Tämäkin missaus harmittaa jonkin verran, sillä rakastan islantilaisia artisteja.

Kunto oli sen verran kova, että tämän jälkeen tuli katsottua vielä Vetoa parin ensimmäisen biisin ajan (oli kuulemma hyvä keikka, vaikka kaikki parhaat biisit olikin jätetty loppuun) ja Opethia melkeinpä vaan ohikulkumatkalla ja sitten katsottiin parhaaksi talutella tämä herra nukkumaan. Btw, älkää uskoko mitä ihmiset sanovat: Opeth sopii täydellisesti festarin päälavalle aurinkoisena iltana. Åkerfeldtin lakoniset välispiikit suorastaan kaipaavat festaritunnelmaa. Hämyisillä klubeilla kaverin jutuista tulee liiaksi jazz-klubit mieleen.

Sunnuntaina oli ihmeen hyvä olo ja jo 12:45 esiintynyt Egotrippi sai minut raahaamaan itseni ja paremman puoliskonikin päälavan seudulle. Egotrippi on kasvanut plagiaatista varsin itsevarmaksi esiintyjäksi ja tekee sitä mitä tekee erinomaisella ammattitaidolla. Keikasta ei ole ihmeempää sanottavaa. Se oli Egotripin keikka.

Anna Puuta vilkaistiin ohikulkiessamme, mutta se lähinnä ärsytti. Saarilavalle oli kerääntynyt hämmästyttävä määrä porukkaa, mutta Annan tulisi karistella Dave Lindholmilta varastetut lainatut maneerinsa ja laulaa vähän vähemmän puista tahi ääääää-päätteisistä sanoista jotka rimmaa.

Loirit ja Sunrise Avenuet sun muut kurat eivät napanneet niin yhtään, joten ei ollut mitään syytä olla käymättä leirissä ennen The Crashin keikkaa. Ja se keikka olikin mainio. Tämä bändi jättää jäähyväiset tyylillä. Kaikki nostalgiset hitit tulivat ihan niin kuin pitikin, mutta siinä vaiheessa kun lavalta pamahti soimaan Crashin tulkinta David Bowien Starmanista, käännyimme hitaasti ja epäuskoisina puolisoni kanssa katsomaan toisiamme. Ja ilmeisesti me molemmat kuulimme sen saman, joten sen täytyi tapahtua todella. Ja he vetivät sen aivan helvetin hyvin. Harmi että tämä yhtye jää nyt telakalle, mutta Brunilakin varmaan tienaa paremmin biisintekijänä kuin muusikkona, eikä uumoiltu maailmanvalloitus valitettavasti koskaan onnistunut. Miksikö? He aloittivat kymmenen vuotta liian aikaisin.

Seasick Steve sai nyt unohtua kokonaan, sillä oli aika valmistautua Editorsin keikalle. Odotin tylylä ja vähäeleistä esiintymistä, mutta he olivatkin hämmästyttävän energisiä. Laulaja oli todella karismaattinen kaveri eikä sitäkään voi korostaa liikaa, että sen näköisestä miehestä ei vaan kuuluisi lähteä sellaista ääntä. Lavalla oli oikea piano mikä toi aivan mahtavan saundin muutenkin hyvään esiintymiseen. Vaikka bändi soitti lopulta kaikki suosikkini Bloodista All Sparksiin (en ole ihan varma tuliko Camera…) maltoimme käydä välillä viereisellä Rumba-teltalla katsomassa islantilaista Hjaltalínia. Päälavalla soittava Editors verotti selvästi tämän bändin yleisöä, mutta se ei haitannut. Islantilaiseen tyyliin lavalla nähtiin vähän erikoisempiakin soittimia ja enemmän ruotsalaiselta kuin islantilaiselta näyttävä laulaja-kitaristi oli oikein vekkuli tyyppi. Harmittava päällekkäisyys tässä vaan tuli, sillä sekä Hjaltalín, että Editors olisi ollut aivan mahtavaa nähdä alusta loppuun, mutta kaikkea ei voi festareilla koskaan saada.

Toinen harmittava päällekkäisyys tuli heti seuraavaksi, kun avokki lähti Saarilavalle katsomaan Soul Captain Bandia ja itse lähdin isoon telttaan katsomaan Ting Tingsiä. Jälkimmäinen oli aivan ihastuttava. Kahden hengen bändi toimi isolla lavalla hämmästyttävän hyvin ja etenkin ihastuttava laulaja riehui kokonaisen bändin edestä. Asennetta löytyi pienestä naisesta aivan ihmeesti ja se teki selvästi vaikutuksen teltan täyttäneeseen yleisöön.

Sunnuntain ja koko festarin päätti Nick Cave & The Bad Seeds. Suurin yllätys keikalla oli se, että Cave oli hankkiutunut eroon kuuluisista viiksistään (kuulemma vaimo oli ajanut ne miehen nukkuessa). Ajattelin että keikka olisi täydellinen jos kuulisin suosikeistani edes joko Ship Songin tai Weeping Songin, mutta nehän tulivatkin molemmat ja vielä mm. Henry Lee siihen päälle. Cave veti sellaisella vimmalla kuin häneltä nykyään vain voi odottaa eikä jättänyt lämpimässä säässä ihastellutta yleisöä sisältäkään kylmäksi.

Yleisön vähyydessä oli se hieno puoli, että kesken keikan saattoi mennä nurmikolle haukkaamaan happea ja silti pystyi kävelemään takaisin melkein eturiviin asti.

Säiden suosiollisuus päättyi maanantaina ja kotimatka oli aika katkera neljän kilometrin kaatosateessa kävelyineen, ja siinä vaiheessa kun laiturilla odottelemamme bussi päättikin ajaa tylysti meidän ohi, meinasi itku päästä. Ystävällinen Matkahuollon asiakaspalvelija kuitenkin vinkkasi kysyttäessä vaihtoyhteyden, jolla pääsimme Jyväskylään sentään vähän odotettua aikaisemmin. Olimme odottaneet festareiltapaluuta oikeastaan siitä lähtien, kun muutimme ihan tähän Matkakeskuksen lähelle, joten olo oli aika ihana jo bussista noustessa.

Provinssin järjestelyt toimivat tänä vuonna lähes moitteettomasti, mikä johtui yleisön vähyyden takaamasta jonottelun minimaalisuudesta (paitsi että, kuten mainittua, Saarilavan anniskelualue oli munattu vaihtamalla tiskien paikkaa ainakin siitä, kun viimeksi itse Provinssissa kävin. Linjoja oli ihan liian vähän ja jonot venyivät pitkiksi ja hitaiksi). Lisäksi Camp Provinssin vesivessat olivat aivan mahtava yllätys. Ihan hullua luksusta.

Reissu oli aika mainio. Kiitokset vielä kaikille leirissämme majoittuneille ja käväisseille, mukaville telttanaapureilla ja muille hyville tyypeille. Iso fuckyou sille vitun torspolle, joka keksi sunnuntaina potkaista mankan päin telttaamme ja osui sillä parempaa puoliskoani kylkeen. Aivottomia kusipäitä riittää aina (viime vuoden Ilosaaressa joku vitsiniekka keksi HEITTÄÄ mankan meidän telttaa päin ja oli osua sillä samaa henkilöä päähän).

Huolimatta ikävästä maanantaista, kolmen päivän krapulasta ja jo perinteeksi muodostuneesta palaneesta ihosta tulee varmasti lähdettyä ensi vuonnakin, jos bändit ovat yhtä hyvät ja jos muut olosuhteet (esim. raha ja työ) antavat myöten.