Ilosaarirock 2008

Kuvat ja teksti: Tero Hannula, ellei toisin mainittu.

Miten paljon on vuodessa muuttunut? Näin postailtiin kotona juuri ennen Ilosaarirockkiin lähtöä 2008…

…ja näin puolestaan vuonna 2007.

Tämän vuoden kuvan tyytyväiset ilmeet taisivat johtua siitä, että olimme viikon aikana siivonneet asuntomme ja ostaneet maanantaita varten ruokaa ja jäätelöä pakastimeen, jotta Joensuusta olisi mahdollisimman mukavaa tulla takaisin. Maanantaifiiliksessä kun ei yleensä kauppareissut oikein enää maistu.

PERJANTAI
Lähdimme vähän myöhään ja saimme vähän kiirehtiä ehtiäksemme junaan (Piti katsoa Serranon perhettä niin pitkälle kuin mahdollista), mutta kaikki meni hyvin ja ehdimme kulkuvälineeseen mukavasti. Päädyimme Intercityssä yläkertaan, missä oli lasten leikkitila, joten matka Jyväskylästä Pieksämäen vaihtoasemalle sujui rattoisasti. Lasten lisäksi hilpeyttä meissä elätti yön aikana pakastimessa jäätymään päässeen Minttu -viinasekoituksen sulaminen… Lapsenomaisella innolla kävimme itsekin leikkimään. Joskin vain omilla istumapaikoillamme ja jokseenkin hillitysti. Alla herra Jazz-polvi.

Ja tässä sama herra vielä nenän kera.

Pieksämäellä junaa vaihtaessamma jännitimme, oliko VR varautunut yhtä huonosti kuin viime vuonna, jolloin samaan aikaan liikkunut taajamajuna taisi olla kokonaista kahden vaunun mittainen ja ihmiset täyttivät kaikki lattiatkin. Onneksi vaunuja oli tällä kertaa kuitenkin useita ja kaikki taisivat saada istumapaikan. Tunnelma oli kyllä hiljaisempi kuin edellisenä vuonna ja kieltämättä sitä edellisvuoden odottavaa innostusta tuli vähän ikäväkin. Matka tuntui kestävän iäisyyden.

Joensuuhun saavuttuamme nousimme asemalla ilmaiseen Rokkibussiin, joka vei meidät ihan rokkialueen viereen. Koska olimme jokseenkin ajoissa liikkeellä, jouduimme odottelemaan allekirjoittaneen mediapassia tunnin verran (check-in aukesi kolmelta, kun juna oli Joensuussa ennen kahta), mutta aika sujui onneksi joutuisasti.

Sitten vaan passi kaulaan ja menoksi. Tänä vuonna Raviradan leirintäalueesta vastasi ensimmäistä kertaa Joensuun pop-muusikot ry., eli sama taho joka järjestää itse tapahtuman. Linnunlahdentien toiselle puolelle oli kehitetty vielä uusi Niittyleirintä, jonne olimme suunnitelleet menevämme. Rokkiseurueemme jälkimmäinen osa oli vielä matkalla, joten kävimme hetkeksi nurmikolle nauttimaan kauniista päivästä (ja Minttu -viinasta). Tältä näytti Raviradan parkkipaikan vieressä perjantaina kolmen jälkeen…

…ja tältä kun käänsi päänsä Niittyleirinnän suuntaan (välissä taitaa olla Palloilukeidas ja puita).

Pian ystävämme saapuivatkin ja festivaali alkoi vähitellen tuntua festivaalilta. Pienen palaverin jälkeen totesimme Niittyleirinnän olevan juuri sen verran syrjässä (ja ehkä vähän varjossa), että valitsimme sittenkin tutun Raviradan. Jännitti jonkin verran, mitä ns. korttelijärjestys, joka tänä vuonna otettiin käyttöön, merkikitsisi saapumiselle ja leiriytymiselle, mutta vastaus kuului: Ei yhtään mitään. Kulkuväylät taisivat olla vähän aikaisempaa leveämpiä ja varmaankin järkkärit olisivat käyneet huomauttelemassa, jos telttoja olisi ollut ihan toisissaan kiinni tai muuten vaarallisen näköisesti. Sopiva paikka löytyi nopeasti melko läheltä bajamajoja ja sisäänkäyntiä, joten eikun leiriä laittamaan.

Kun teltat olivat pystyssä, oltiinkin jo pian niin tuttavallisia, että alkoi kokeilut siitä, miltä näyttäisi kaverin aurinkolaseissa.

Ja vastaushan siihen kuuluu: Todella älykkäältä!

Perjantaina ohjelmaan kuului Sulo-klubi, jossa halusin käydä piipahtamassa. Sen anniskelualue näytti jotakuinkin siltä kuin allaolevissa kuvissa, vaikka ne taitavatkin olla lauantaiaamulta.

Unohdin perjantaina tietenkin kameran telttaan, joten kuvailu jäi alueella sikseen. Tosin siellä ei tullut kovin paljon oltuakaan. Minua kiinnostavia artisteja oli kolme kappaletta, joista Klaus Thunder & Ukkosmaine viehätti kovasti, M.A. Numminen ja Pedro Hietanen olivat hyviä, mutta en tainnut olla keikalla kovin pitkään… Tuomari Nurmio jäi jälleen näkemättä. En ole nähnyt Nurmiota vielä kertaakaan, joka kerta missaaminen on tapahtunut toinen toistaan typerämmästä syystä, joskin tällä kertaa syy taisi olla väsymys. Hauskaa perjantainakin kuitenkin oli ja Sulo oli yhtä hyvä avaus festarille kuin ennenkin.

LAUANTAI alkoi hyvissä tunnelmissa. Ensimmäisenä päälavalla esiintynyt Tuomo ei kuitenkaan jaksanut kiinnostaa sitten yhtään. Olin kuullut siitä ennakkoon paljon kehuja, mutta se osoittautuikin todella tyypilliseksi konservatoriobändiksi, jollaisia täällä Jyväskylässäkin taitaa olla useampia. Olisi haukotuttanut ellei olisi ollut niin hyvä meno päällä. Onneksi pian esiintyivätkin Tohtori Orff ja Herra Dalcroze, sekä The Valkyrians, valitettavasti kuitenkin samaan aikaan. Ensin fiilistelin Orffia, mutta juuri kun alkoi päästä tunnelmaan, tuli ajateltua että Valkyriansin keikkaakaan ei olisi paljon jäljellä ja sitäkin olisi mukava nähdä. Valinta ei ollut virhe, vaikka keikan aikana alkoi sataa ja Orff esiintyi teltassa, Valkyrians ulkolavalla (Rentolavalla siis). Ihana Hooligans alkoi soida juuri kun pääsimme yleisön joukkoon fiilistelemään.

Keikan loputtua sade ajoi meidät leirintään ja telttoihin, mikä itse asiassa aiheutti yllättävän aikaisen välikuoleman. Sammuin ajaksi, jota herättyäni luulin niin pitkäksi, että oli sunnuntai. Todellisuus valkeni, kun menin harmittelemaan leirikavereille että jäi sitten kaikki lauantain esiintyjät välistä ja he ojensivat minua, että on edelleen lauantai eikä kello ole edes paljon. Jee! Uusi vauhti päälle ja äkkiä. Valitettavasti Heaven Shall Burn tuli missattua, Herra Ylpön missaaminen ei harmittanut niinkään. Kuulemma ne soundit toimivat livenäkin ihan hyvin.

Kun pääsimme liikkeelle, laahustimme Kolmostelttaan, jossa esiintyi Oceansize. Olin lukenut käsiohjelmaa väärin ja menin hehkuttamaan kaverille, että kyllä kuulee rytmityksistä että ovat samasta kaupungista kuin Meshuggah… Eivät ole edes samasta maasta… Keikka oli kuitenkin niin loistava, että levy tulee varmasti jossain kohtaa hankittua. Äkkiseltään tuli mieleen, että he kuulostivat vähän siltä kuin Meshuggah olisi tehnyt sovituksia Porcupine Treelle, mutta ei tällainen määritelmä tee oikeutta kenellekään. Persoonallisella tavalla progeilevaa rokkia se joka tapauksessa oli. Hieno löytö.

Seuraavana ohjelmassamme oli Samettivallankumous, joka kuitenkin oli niin pitkästyttävä, että viihdyimme keikan ajan anniskelussa. Liian countrya meille. Siis se Samettivallankumous, ei se anniskelu.

Sitten suunta olikin jälleen kerran Kolmoslava, jonka teltta oli tupaten täynnä ihmisiä Venetsian Snaresin esiintyessä. Herra oli niin keskittynyt omituiseen breakcoreensa, että taisi katsoa yleisöön vain kerran. Musiikki kuitenkin kolisi minulle kummasti, sillä pidin nuorempana suunnattomasti hardcore- ja speedcore-technosta, josta VS oli selvästi ottanut runsaasti vaikutteita. Olimme sen verran takana, että omituisia tanssiyritelmiä emme nähneet (paitsi omamme). Armille tämä musiikki ei toiminut niin hyvin kuin minulle.

Rekkalavalla esiintyvä Cause for Effect osoittautui juuri niin omituiseksi kuin osasi odottaakin. Oikeastaan vähän omituisemmaksikin, sillä yllättävän huonosti sitä jaksoi kuunnella kirkkaassa päivänvalossa. Olisi sopinut huomattavasti paremmin Kolmoslavalle. Fuusiogrind kahdella soittajalla, basistilla ja rumpalilla, kuulosti sinänsä hyvältä, mutta örinälauluista puuttui ulkoilmassa teho.

Taisimme tässä kohtaa käydä Rentolavan viereisellä kojulla syömässä jokavuotiset, aivan herkulliset kevätrullat, nimittäin muistan että saavuimme Ozric Tentaclesin keikalle hieman loppupuolella. Erittäin hyvää tavaraa se kuitenkin oli. Hidria Spacefolk tuli monin paikoin mieleen, mutta OT taisi olla hieman vauhdikkaampaa. Bändin hienoudesta tuntuivat muutkin olevan samaa mieltä.

Tämän jälkeen ohjelmassa oli enää päällekkäin esiintyvät Astro Can Caravan ja Eläkeläisten juhlakonsertti, mutta väsy alkoi painaa siinä määrin, että oli pakko mennä nukkumaan (eläkeläisetkin jaksavat pidempään kuin minä?).

SUNNUNTAI oli kiireinen päivä. Heti ensimmäisen oli YleX -teltassa Kauko Röyhkä ja Riku Mattila, joiden keikka oli luonnollisesti aivan erinomainen. He soittivat jopa ‘Lauralle’, jota ei kuulemma livenä useimmiten kuulla. Aivan loistava alku päivälle.

YleXiltä ei tarvinnut kauaksi siirtyä, sillä viereisellä Rekkalavalla aloitti röyhkien jälkeen Smokesuit. En saanut keikasta irti ihan niin paljon kuin odotin, koska biisit eivät tuntuneet kovin tutuilta ja laulajan aksentti kuulosti suomalaisemmalta kuin aikaisemmin. Välispiikit olivat kuitenkin ihan viihdyttäviä ja vokalistilla olikin aivan hurja meno päällä. Välillä hän kiipeili lavarakenteissa, välillä vitsaili emoilumeiningistä (johtuneeko uudesta kampauksesta, joka oli vaihtunut moppiletistä Billy Talentin laulajan kaltaiseen…). Keikasta jäi hyvä fiilis päälle.

Nämä tytöt tykkäävät Smokesuitista erityisesti, sillä siinä soittaa rumpali ja kitaristi autuaammille metsästysmaille kadonneesta Kuolleet intiaanit -orkesterista.

Sitten tulikin kahden tunnin hetki, jonka aikana ei esiintynyt mitään itseäni kiinnostavaa. Taisimme käydä teltoilla…?

Viideltä palattiin taas YleXille odottamaan Kashmirin keikkaa. Pääsimme hyville paikoille aivan eturiviin ja olin todella tyytyväinen, kunnes eteeni tunki mies, joka oli minua ainakin kaksi kertaa pidempi, kenties kolmekin. Jouduin katselemaan vähän hankalissa asennoissa, mutta se ei oikeastaan haitannut. Olin ensitahdeista lähtien aivan innoissani, kyseessä on nimittäin yksi suosikkibändeistäni.

En käyttänyt hyväkseni mediapassin suomaa oikeutta mennä kuvaamaan lavan eteen keikkojen alussa, sillä halusin olla mieluummin yleisön joukossa alusta alkaen. Ehkä vähän harmittaa joidenkin artistien kohdalla, mutta olipahan takuulla hauskempaa.

Kashmirin keikallo oli ihan mieletöntä se, kun lavalla soi suosikkibiisejä toinen toisensa perään. Suuri määrä suosikkeja jäi myös tulematta (esimerkiksi erinomainen Kiss Me Goodbye), mutta tajusin sen johtuvan siitä, että Kashmirilla on yksinkertaisesti niin mieletön määrä hyviä kappaleita. Heiltä on ilmestynyt tietääkseni vasta kolme levyä, mutta niiden jokainen biisi on erittäin hyvä ja harkiten valittu levylle.

Yleisöä keikalta.

Kashmirin esiintyminen oli enimmäkseen lakonista. Huvittavin välispiikki taisi olla se, kun laulaja esitteli seuraavan kappaleen, The Cynic, jonka albumiversiossa vierailee itse David Bowie, ja pahoitteli ettei Mr. Bowie päässyt heidän mukaansa. Sehän se olisikin ollut mukava yllätys, kun Bowie olisi ilmestynyt lavalle. Näin siitä nimittäin unta etukäteen.

Kuva: Laura Heinonen

Kuva: Laura Heinonen

Kashmirin laulajalle oli aivan erinomaiset muuvit, mutta valitettavasti niitä oli vaikea ehtiä kameralla tallentamaan. Tässä yksi yritys.

Kuva: Laura Heinonen

Kuva: Laura Heinonen

Ja näin tyytyväinen oli allekirjoittanut tämän keikan aikana:

Näytän yllättävän paljon isältäni tässä, sen mitä tästä saa selvää.

Kashmirin jälkeen olikin tunnin tauko, jonka aikana ehti vähän fiilistellä ja huolehtia nestetasapainosta, ja hieman jopa järkyttää sitä nestetasapainoa. Sitten oli vuorossa Mogwain keikka. En ole koskaan ollut setlistinluettelijatyyppiä, joten tyydyn vain kuvailemaan keikan yleistä fiilistä. Odotin että Mogwai olisi ollut hieman pitkästyttävämpi, post-rock kun ei välttämättä toimi täydellisesti ihan hurjimmissa festarifiiliksissä, mutta odotukseni osoittautuivat vääriksi. Mogwain äärilaidasta toiseen maalailevat pitkät kappaleet sopivat YleX-telttaan aivan mahtavasti eikä keikasta löydy moitittavaa. Loppu viehätti aivan erityisesti. Oikeastaan ainoa ongelma tässä oli se, että ajatukset alkoivat jo siirtyillä pikkuhiljaa esiintyjään, joka oli varmasti useimmille se tämän vuoden pääesiintyjä.

Common kuulemma ylitti keikassaan hänelle varatun ajan, jotten Mike Patton – Mondo Cane & Ilosaarirock sinfonietta joutui aloittamaan vähän myöhemmin. Se oikeastaan sopi oikein hyvin, sillä odotuksen aikana tunnelma oli kerta kaikkiaan sähköinen. Yleisössä aplodit kiihtyivät ja laantuivat, kiihtyivät ja laantuivat, yhtä uudestaan ja uudestaan. Odotus tuntui melkein turhalta, vaikka kaikki tiesivätkin että se pian palkittaisiin. Kun sinfoniettan jäsenet alkoivat yksi toisensa jälkeen asettua paikoilleen, kannustus alkoi muuttua sellaiseksi, että se nosti ihokarvat piikeiksi. Ja kun herra Patton viimein käveli lavalle valkoisessa puvussaan, tunnelma räjähti. Keikka oli alusta loppuun asti yhtä uskomatonta hurmosta. Ensimmäinen biisi teki jo selväksi, että tässä ei ole asialla mikään tavanomainen festarikokoonpano, sillä kappaleen lopussa arviolta noin 70-vuotias perkussionisti veti minuutteja kestävän rumpusoolon joka löi laudalta useimmat, ellei kaikki vastaavat joita olen nähnyt. Ja ihan vastaavia en varsinaisesti ole nähnytkään. Kun yleisö jo luuli soolon olevan loppumaan päin, mies hyökkäsi kontrabasistin viereen ja alkoi kapuloillaan rummuttaa tämän instrumentin kieliä ja koppaa. Ja voin luvata, että se kuulosti paremmalta kuin tästä kuvauksesta voisi olettaa.

Soolon jälkeen yleisö räjähti sellaisiin suosionosoituksiin, etten ole vastaavia festareilla nähnyt. Se kuulosti kirjaimellisesti räjähdykseltä. Ja se huuto ja se kätten taputus ja se viheltely, oli kaikki niin ansaittua kuin se voi musiikkikeikalla olla. Sen jälkeenkään tunnelma ei päässyt laskemaan hetkeksikään, vaan joka puolella kihelmöi, eikä vain siksi, että luultavasti kaikilla alkoivat jo olla kaikki paikat kipeänä, vaan lavantäysi artisteja piti tunnelman hallussaan kertaakaan herkeämättä.

Koska keikan alkua odotellessa teimme viisaasti, ja siirryimmekin teltan seinustalle yleisön keskeltä, jäi kuvasato täysin torsoksi. Tässä kohtaa täytyy harmitella etten aluksi käynyt lavan edessä kuvaamassa, nimittäin paras kuva mainitun kokoonpanon keikalta on tämä.

Ja tämä on siis kuvattu skriiniltä.

Keikka loppui aivan liian pian, mutta onneksi loppu oli melko pitkitetty kaikkine esittelyineen. Aluksi Patton esitteli kohteliaasti kaikki Mondo Canen jäsenet, joista rumpalivanhus sai suurimmat suosionosoitukset, sitten joku Mondo Canesta esitteli Mr. Mike Pattonin ja yleisö repesi todella pitkiin aplodeihin. Vielä lähes viikon jälkeen voin sanoa, että tämä oli paras keikka, mitä olen koskaan nähnyt. Mikään ei vedä tälle vertoja, ei mikään.

Sen verran löytyi vielä keikan jälkeen energiaa, että suuntasimme päätösklubille, mutta jo Riston keikan aikana väsymys kävi ylivoimaiseksi ja lopulta oli pakko lähteä suoriutumaan telttaan nukkumaan. Fraasi “väsynyt mutta onnellinen” ei kuvaa alkuunkaan kumpaakaan olotilaa sunnuntaiyön osalta.

MAANANTAI
Maanantaina tuli sitten se surullinen hetki kun teltat kasataan, kaverit hyvästellään ja omat roskat kerätään. Ensi vuonna nähdään.

Jostain käsittämättömästä syystä tänä vuonna Rokkibussit eivät liikennöineet maanantaina lainkaan, joten päädyimme kävelemään asemalle. Yllättäen matka Joensuun asemalle oli helpompi kuin väsynyt raahautuminen Jyväskylän asemalta kotiin. Festareita seuraava viikko ei kyllä ole herkkua. Korvissa soi, kehoa ei saa puhtaaksi vaikka miten pesisi, ja koko ajan tuntuu kuin kuolisi. Mutta silti, silti, ensi vuonna uudestaan.

P.S.
Junamatkasta voisi kirjoittaa pidempäänkin, mutta se olisi tilan haaskausta. Erinäisiä huomioita tämän vuoden festarista voisi kuitenkin vielä tehdä.

Ilosaarirock taitaa olla Suomen vihrein festivaali. Tänä vuonna se näkyi niin, että ruokaa syötiin kierrätettävillä materiaaleilla kierrätettäviltä materiaaleilta. Puiset haarukat sai heittää biologisesti hajoavan lautasen kanssa biojätteisiin. Aivan loistavaa. Lisäksi puuhaarukoilla oli paljon miellyttävämpää syödä kuin muovisilla. Ikävä kyllä puiset aterimet loppuivat jossain kohtaa ja niitä jouduttiin täydentämään muovisilla. Ehkä ensi vuonna vielä vihreämmin.

Anniskelussa vihreys näkyi niin, että toisilla alueilla juomat sai alumiinitölkeissä (on vähän kyseenalaista miten vihreää se on) ja toisilla oli käytössä panttituoppisysteemi. Kuulemma panttituoppien pesun kanssa oli taas tullut ongelmia ja oli jouduttu turvautumaan kertakäyttöisiin.

Järjestelyt toimivat jälleen loistavasti. Itse en joutunut missään vaiheessa liian pitkään jonottelemaan ja homma toimi muutenkin hienosti. Ainoa asia mikä jäi harmittamaan oli se rokkibussien puute maanantaina, mutta ei sekään niin iso ongelma ollut.

Leirintäjärjestelyt toimivat erinomaisesti. Popparit tekivät oikean ratkaisun ottaessaan sen omalle kontolleen. Tästä on hyvä jatkaa.

Kaiken kaikkiaan on todettava, että nyt kun olen kolmena viimeisimpänä kesänä ollut Ilosaarirockissa, oli tämän vuotinen ehdottomasti paras. Parhaat kiitokset, vielä kerran. Ja vielä kerran, ensi vuonna nähdään.